Minä en mahdu muotiin - älä sinäkään mahdu

Mä en muista mun alkuelämän balettitunneista juuri mitään. Mutta sen muistan, kun istuttiin äidin kanssa pukuhuoneessa ennen tunnin alkua ja mun tanssikaveri tavasi kovaan ääneen toiselle kaverille kuinka Ulpu on tyhmä. Mä olisin halunnut lopettaa tanssitunnit sen tapahtuman jälkeen kesken, mutta äiti ei onnekseni antanut siihen lupaa.

Yläasteen ensimmäinen koulupäivä liikuntaluokalla alkoi episodilla, kun tyttöjen pukkarissa mun vanha luokkakaveri huutaa kaikkien uusien luokkakaverien edessä kuinka mä olen tyhmä ja kuinka mun ei edes olisi kuulunut päästä liikuntaluokalle, enhän mä edes harrastanut mitään oikeaa urheilua. Ysillä mä sain liikuntastipendin ja taas osalla meidän luokan tytöillä oli ongelma, kun eihän se nyt mulle kuulunut se stipendi, kun mä harrastin vain tanssia (vaikka kyllä mä taisin silloin harrastaa mm. myös suunnistusta, ehkä vähän lumilautailuakin) 

Balettikoulussa sain kerta toisensa jälkeen kuulla kuinka en voi tanssia sitä roolia, koska olen liian pitkä. Tai en sovi siihen rooliin koska näytän väärältä. En voinut tehdä prinsessan variaatiota, koska ulkonäköni ei ollut tarpeeksi prinsessa. Ööö mitä... Usein sain kuulla etten sovi joukkoon. Välillä olin liian lihava, ja sit kun sain pudotettua painoa, niin perse olikin vielä liian iso. Ai niin, ne tossutkin kopisi liikaa - sai mut kuulemma vaikuttamaan isommalta kuin mitä mä todellisuudessa olin. Toki monta kertaa sain myös mahdollisuuksia tehdä jotain mitä muut oppilaat eivät saaneet vielä tehdä. Tai joskus mulle annettiinkin rooli, joka toisten oppilaiden mielestä olisi kuulunut jollekin toiselle. Eli, jonkun mielestä mussa varmaan oli potentiaalia. Muistan kun sain ensimmäistä kertaa mennä ammattilaisten balettitunnille lämmittelemään ennen harjoituksia. Asia jota odotin innoissani, muuttuikin ahdistavaksi, kun baletin tanssijoilla oli omat vakiopaikat tunnilla, joita en tietenkään voinut tietää etukäteen. Yritä siinä nyt sitten selviytyä ja keskittyä tekemään parhaasi, kun tunnet nahoissasi, että joku närkästyy, kun seisot tietämättäsi väärällä paikalla. Kohtelu oli, sanoisinko kylmää... Ihan samalla tavalla voi käydä ensikertalaiselle ryhmäliikuntatunnilla kun Pirkko ei pääsekään omalle paikalleen. Siinä hetkessä muista - se ei johdu sinusta, joku muu on vaan kangistunut kaavoihinsa. Rutiinit on usein kaiken A ja O, mutta voisko vaihtelu välillä virkistää? 

Ammattitanssijana sain suoraan kuulla mm. kuinka "näyttää hyvältä Ulpu silloin kun sä tanssit yksin, mutta muiden kanssa sä et vaan sovi joukkoon."  Ammattitanssijana sain myös kerta toisensa jälkeen käydä koetansseissa ja jäädä ilman töitä. Toki välillä sattui niinkin että joku ihana soitti ja kertoi että haluaa juuri mut keikalle. Mutta niitä tapauksia oli usein niin harvoin, ettei niihin edes tajunnut kiinnittää huomiota.

Baarissa tuntematon puristi takapuolesta ja poikaystävä oli sitä mieltä että se tapahtui, koska mulla oli vääränlaiset vaatteet päällä ja mä varmasti käyttäydyin väärin. Tietenkin, olinpa mä typerä kun olin tapahtuneesta hämilläni. 

Kaikissa näissä tapauksissa, joku ulkopuolelta määritteli että mä en sovi kuvioon mukaan tai että mä en ansaitse sitä mitä mä oon saavuttanut. Miksi?  

Valmentajana, tanssinopettajana, koreografina ja yrittäjänä mä törmään päivittäin epävarmuuksiin sekä omassa tekemisessä ja olemisessa että varsinkin muissa ihmisissä. Ihan varmaan säkin olet kokenut joskus, ettet sovi joukkoon ja joka kerta kun niin tapahtuu, se tuntuu luultavasti enemmän tai vähemmän pahalta. Ihminen on alkujaan laumaeläin ja kaipaa muiden hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kun sitä ei aina saa, saattaa alkaa pohtimaan mikä itsessä on vikana. Mutta mitä jos se vika ei olekaan sussa?


Mun mielestä epävarmuus voi olla sekä positiivinen että negatiivinen tunne ja voimavara. Positiivinen se on silloin, kun se aiheuttaa pientä jännitystä, petraamista ja tiettyä "varpailla oloa", mutta negatiiviseksi se muuttuu heti jos jättää asioita kokonaan tekemättä sen takia että olo on epävarma. Pahimmillaan sitä ei edes yritä tavoitella omia haaveita tai unelmia, kun ei usko että pystyy tai jättää unelmoimasta kokonaan sen takia kun on niin epävarma. Moni asiakas on sanonut mulle, että kesti kauan ennen kuin uskalsi ottaa muhun edes yhteyttä, kun oli sellainen olo ettei kelpaa. Öö mitä?! Ei kelpaa valmennukseen? Ei kelpaa huolehtimaan omasta terveydestään? Ei kelpaa kuntoilemaan tai liikkumaan??? Siis - Mitä ihmettä! Jokaisen meistä, ihan siis sun ja mun ja naapurin Pentin ja entisen ammatiurheilijankin - ihan jokaisen pitää tavalla tai toisesta huolehtia siitä että käy huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan liikkuen ja liikuttaen omaa kehoaan. Jos on sellainen olo ettei kelpaa tai ei löydä sopivia vaatteita, niin pitää alkaa jumppaamaan ensin sitä omaa päätä.

Mun mielestä epävarmuuksista ei tarvitse päästä kokonaan eroon, mutta niitä pitää osata ymmärtää ja toisinaan ne pitää pystyä vaientamaan. Epävarmuudet huutaa meidän monien päässä ihan helvetin kovaa, kun taas itsevarmuus on liian usein äänettömällä. Mä tunnen ihan mielettömän hienoja ja pystyviä superihmisiä, jotka on silti tosi epävarmoja itsestään. Ja se on niin väärin. Mutta siinä sen näkee, että JOKAINEN meistä kohtaa elämänsä aikana vääriä sanoja, vääränlaisia tulkintoja ja vääränlaisia muotteja. Mutta silti jokaisen pitää pystyä arvostamaan itseään kaikesta huolimatta. Sen takia musta on ihan mahtavaa, että sain olla mukana #älämahdumuottiin kuvauksessa, joka on Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin projekti, jotta kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa vääränlainen. Ja mikä parasta, me voidaan tuntea niin YHDESSÄ.

Mikäli sä haluat myös kuvauksiin mukaan, seuraavan kerran kuvataan ympäri Suomen 4.9.2019! Lue lisää tapahtuman Facebook sivulta:


Sit mulla on yks toive! 

Meillä kaikilla on omia epävarmuuksia, mutta yritetään välttää lisäämästä niitä muille. Anna kaverille mahdollisuus olla mitä se haluaa olla. Älä muserra kenenkään unelmia sanomalla ettei se sovi.


Kehonhallinnan Koreografi, Ulpu Puhakka